Kohti uutta auringonnousua

Koronaviruksen aiheuttamasta poikkeustilasta on tullut jo osa arkipäivää. Virus on levinnyt kaikkialle maapallolla ja samalla herättänyt valtiot ja asukkaat uudenlaisen ajattelun äärelle. Monien maiden varautuminen tämänkaltaisen viruksen hoitamiseen on osoittautunut varsin heikoksi. Varmuusvarastot ovat olemattomat tai vanhentuneet, Suomi ei tee tässä poikkeusta. Samalla pitkään jatkunut kansainvälistyminen ja eri maiden välinen yhteistyö on saanut ison särön. Jokainen pelaa nyt omaan pussiinsa. Yhtäkkiä rajat sulkeutuvat ja kansainvälisyys onkin uhka.

Euroopan unioni on pahasti jäljessä yhteisen eurooppalaisen linjauksen ja strategian luomisessa. Vielä hetki sitten kohtuullisen sopuisat Euroopan unionin jäsenmaat  taistelevat nyt keskenään samoista suojavarusteista.  Luottamuksen ja yhteistyön rakentaminen uudelleen koronaviruksen jälkeen on työlästä. Paljon pitää Euroopan unionin petrata, että se palauttaa uskottavuutensa yhteisten asioiden hoitajana. Vasta kriisitilanteessa  mitataan Euroopan unionin päätöksenteon kyvykkyys. Me tarvitsemme eurooppalaista yhteistyötä koronan jälkeenkin.

Yksittäiset ihmiset ovat uudelleenjärjestäneet omat arvonsa.  Yksinkertaisista asioista on jälleen tullut tärkeitä, kuten puhdas vesi, sähköt, ruoka ja läheiset ihmiset. Vapaa liikkuminen ulkona tuntuu luksukselta, etätyöskentely ja -opiskelu alkaa olla arkipäivää ja oman perheen ja kodin merkitys on kasvanut. Jos kuukausi sitten tavallisen suomalaisen arkea edusti huoli omasta jaksamisesta kiireisen arjen keskellä niin nyt on huoli omien läheisten turvallisuudesta ja yksinäisyydestä.

Etätyöskentelyn yleistymisen myötä ihmiset ovat havahtuneet huomaamaan,  että muutto  maaseudulle, väljemmän ja edullisemman asumisen piiriin ei ole ollenkaan huono eikä mahdoton ajatus. Kuntien peruspalvelujen tulee olla kunnossa sitä varten.  Kuntien talouden taakkaa ei ole nyt hallituksen toimesta syytä lisätä.  Hallituksen jankutus  mm.  oppivelvollisuuden pidentämisestä tai hoitajamitoituksen nostamisesta voitaisiin  unohtaa. Pitäisi keskittyä siihen miksi osa nuorista ei pysty suoriutumaan peruskoulun jälkeisistä  opinnoista. Puutteelliset taidot lukemisessa, kirjoittamisessa, laskemisessa tai ahkeruudessa eivät motivoi hakeutumaan jatko-opintoihin. Jatko-opinnot  eivät  myöskään kiinnosta mielenterveyshäiriöisiä peruskoulunsa päättäneitä nuoria. Annetaan apua jo ajoissa, peruskoulun ensimmäisillä luokilla niin kotona kuin koulussa. Hoitajien määrää ei pidä lukita kiintiöihin, joissakin hoitoyksiköissä se voi olla enemmän ja toisissa taas vähemmän.

Koronavirus on osoittanut tämän päivän valtioiden budjettien heikot kohdat. Valtioiden budjetit perustuvat pitkälti kulutuskäyttäytymiseen, joka ei tällaisessa eristäytymisen tilassa toteudukaan. Omavaraisuus on noussut uudelleen arvoonsa. Suomalainen maanviljelijä ja ruoantuottaja onkin nyt sankari ei ilmaston pahin vihollinen. Riittävä tuki maatalousalan yrittäjille on nyt tarpeen. Maatalous kaipaa kipeästi kotimaisia työntekijöitä tulevan satokauden aikana. Voitaisiinko nyt ohjata esim. pitkäaikaistyöttömiä maatalouden avuksi ? Pienyrittäjiemme nopea ja joustava kyky muuttaa tuotantoaan tämän hetken tarpeisiin on ehdoton edellytys sille, että selviämme tästä kuopasta. Suojavarusteiden kotimainen tuotanto olisi saatava nopeasti käyntiin. Kokoomus on ehdottanut, että nyt voitaisiin esim. palauttaa alkuvuoden alv-veroja takaisin yrittäjille tai valtio voisi hetkeksi ottaa työnantajien työeläkemaksut hoitaakseen. Näin taattaisiin työpaikkojen säilyminen yli koronakriisin.  

Tänä eristäytymisen aikana saamme toivottavasti uuden piikin suomalaiseen väestön kasvuun ja kun tilanne normalisoituu nautimme jälleen suvun ja ystävien uudelleen näkemisestä. Toivon, että olemme uudelleen  oppineet, että yhteiskunnan rattaitten pyörimisen kannalta  tärkeää on, että kaikilla on työtä ja  työtä ei ole ellei ole työnantajia.

Riitta Maunula-Craycroft, Kokoomuksen puoluevaltuuston jäsen, Pohjanmaan kokoomusnaiset,  Kauhajoki

Minkä puolesta opettaja olisi valmis taistelemaan?

Kysyin 5. ja 6. luokkalaisilta oppilailtani, minkä asian puolesta he olisivat valmiita taistelemaan viimeiseen asti. Sain monenlaisia vastauksia. Joku haluaisi taistella tasa-arvoisen maailman puolesta, toinen olisi valmis puolustamaan varhaisempaa ajo-oikeutta, yksi totesi taistelevan sen puolesta, ettei tarvitsisi käydä koulua. Viimeisenä yksi oppilaistani kysyi minulta; ”Minkä puolesta opettaja olisi valmis taistelemaan?”  Siihen oli helppo vastata; lasten ja perheiden hyvinvoinnin puolesta.

Olen saanut opettajana seurata useamman vuoden ajan hyvin läheltä lasten ja kotien hyvinvointia. Tai ääritapauksissa sen hyvinvoinnin murentumista. Murenemiselle ei ole olemassa yhtä ja ainoaa syytä. Syitä on lähes yhtä monta kuin on kotejakin. Jo tässä vaiheessa sanon, että missään tapauksessa en ole osoittamassa syyttävällä sormella yhtään vanhempaa enkä yhtään kotia. Jokainen huoltaja haluaa ihan varmasti omalle lapselleen parasta. Ihan aina. Tai näin me ammattikasvattajat ainakin haluamme uskoa. Totuus kuitenkin on, että lasten pahoinvointi näkyy luokissa päivittäin valtavalla vauhdilla pahenevana oireiluna.

Kun luokan reilusta 20:stä oppilaasta yli puolet voi pahoin ja oireilee esim. väkivaltaisella käyttäytymisellä, tilanne luokissa alkaa olla kestämätön. Koululuokissa on monenlaisia lapsia. On niitä, jotka tarvitsevat tukea oppimiseen. On niitä jotka tarvitsevat tukea oman toiminnan ohjautumiseen. On niitä lapsia, jotka tarvitsevat tukea aggressiivisen käyttäytymisen hallitsemiseen ja sitten niitä lapsia, jotka kykenisivät tekemään tehtäviä ylöspäin eriyttämällä. Jokaisesta luokassa löytyy myös niitä lapsia, jotka kykenevät seuraamaan opettajan opetusta ihan normaaliin tahtiin. Aikamoinen seilori opettaja saa nykyään olla. Ihaillen katson kollegoitani, jotka päivittäin luovivat tässä aallokossa tehden työtä suurella sydämellä. Ajatellen aina lapsen parasta. Sitä, mitä ja miten jokaisen lapsen olisi paras oppia ja omaksua uusia asioita.

Luokissamme opiskelee tällä hetkellä paljon erilaisia oppijoita, joilla on diagnosoituna esim. yksi tai useampi neurologinen sairaus. Nämä oppilaat tarvitsisivat hyvin säännönmukaisia päiviä. Päiviä, joissa rutiinit toistavat itseään. Kaikkien asioiden tulisi olla ennalta tiedossa. Kun päiviin tulee yhtäkkisiä muutoksia, saattaa lapsen loppupäivä tai jopa loppuviikko olla aivan sekaisin. Tällaisessa tilanteessa lapsi saattaa toimia hyvin äkkiarvaamattomalla tavalla. On meidän aikuisten asia, niin kotona kuin koulussa, ymmärtää ja huomata syyt lapsen käytöksen muuttumiseen. Kukaan lapsi ei ole sisäsyntyisesti paha. Lapsi toimii kulloisenkin tunnetilan mukaan. Kun taustalla on jonkinlainen sairaus, saattaa toiminta olla hyvinkin erilaista, mihin normien mukaan on totuttu. Valitettavaa on, että opettajana tuntee pienuutensa, varsinkin, niissä hankalimmissa tilanteissa. Kädet ja pää ei vastamaan kysyntään. Olisi ihanaa, jos voisit vastata jokaiseen avunpyyntöön välittömästi. Niin ettei tarvitsisi sanoa koskaan; ”Odota, tulen ihan pian.” Sen pienen hetken jälkeen tilanne voi olla menetetty. Lisäkäsien ja lisäaikuisten tarve on luokissa suuri. Tarve kasvaa jatkuvasti. Jo yhden lisäaikuisen läsnäolo luokassa saattaisi pelastaa lapsen päivän. Ja silloin puhutaan jo isosta asiasta.

Paljon olemme keskustelleet opettajakollegoiden kanssa, mistä lasten paheneva oireilu ja pahoinvointi johtuu? Hyvin usein keskusteluissa ensimmäisenä nousee esiin ruutuajan suuruus. Kuinka pelatut pelit ja leffat tulevat lasten leikkeihin, uniin ja alitajuntaan. Kuinka esim. peleissä opitut toimintamallit tulevat osaksi lasten päivittäisiä toimintamalleja luokkatilanteissa ja välitunneilla. Mielestäni olisi myös hyvin tärkeä miettiä, mistä johtuu lasten suuri ruutuaika? Kuka sen ruutuajan lapselle hyväksyy? Kuka ruutuaikaa valvoo? Vai valvooko sitä kukaan? Tässä tilanteessa täytyy kyllä katse kääntää vanhempaan. Vanhempi on kotona se aikuinen, joka tässäkin tilanteessa luo lapselle rajat ja huolehtii rajojen noudattamisesta. Siitäkin huolimatta, että pääsisi helpommalla suostumalla lapsen asettamiin ehtoihin.

Väittäisin kuitenkin, että ruutuajan suuri määrä ei ole ainoa asia, joka johtaa lasten pahoinvointiin. Kodeissa esiintyvät erilaiset ongelmat esim. pitkään jatkuva työttömyys saattaa vaikuttaa kodin ilmapiiriin hyvinkin negatiivisesti. On vaarana, että päihteet tulevat isoksi osaksi perhe-elämää. Lapsi aistii kodin tunnelman hyvin herkästi. Hän elää vanhemman tuskaa. Näkee kuinka vanhempi kantaa taakkaa sisällään. Lapsi haluaisi auttaa, mutta ei pysty. Kodeissa saattaa olla pitkäaikaissairautta. Lapsi tuntee vanhemman kivun ja säryn. Niin mielen kuin ruumiin. Pienuutensa takia ei kuitenkaan pysty auttamaan vanhempaansa. Nämä ovat vain pari esimerkkiä, mitkä saattavat ajaa lapsen hyvinkin ahdistuneeseen tilaan. Eipä meidän aikuisten enää tällaisten jälkeen tarvitsisi miettiä, miksi lapsella on paha olla, miksi hän ei osaa olla paikoillaan tai miksi hän huutaa pienimmästäkin vastoinkäymisestä.

Pahimmillaan lasten ja nuorten pahoinvointi alkaa näkymään erilaisten päihteiden käyttämisenä entistä nuorempana. Juteltuani paikallisen poliisin kanssa nuorten päihteiden käytöstä, sain järkyttävää tietoa; Tällä hetkellä nuoren on paljon helpompi saada katukaupasta huumeita kuin ostaa olutta kaupasta. Miten tilanne on ajautunut tähän pisteeseen? Kun alkoholi ja huumeet astuvat kouluikäisen lapsen ja nuoren elämään, ollaan jo erittäin huolestuttavassa tilanteessa. Kuinka saisimme aikaisemmin kiinni esim. nämä päihdevaarassa olevat nuoret? Mistä saisimme resursseja, mitkä voisimme osoittaa ennaltaehkäisevään työhön, niin perheiden kuin lasten ja nuorten keskuudessa. Mitä varhaisemmassa vaiheessa saisimme kiinni nämä mahdolliset pudokkaat, syrjäytymisvaarassa olevat sekä, mahdollisesti, sukupolvien taakka kantavat lapset, sitä parempi mahdollisuus heidät olisi saada suorittamaan koulut loppuun sekä tukea heitä valoisampaan tulevaisuuteen.

Varhaista, johdonmukaista, puuttumista tarvittaisiin perheiden tukemisessa neuvolaiän jälkeenkin. Tässä vaiheessa olisi mahdollista saada kiinni esimerkiksi ne perheet ja lapset, jotka tarvitsisivat lisätukea koulutuen lisäksi. Olisi mahdollisuus saada nopeammin kiinni niitä tilanteita, joissa kotona ei ehkä kyetä tukemaan lapsen koulunkäyntiä tai tarvittaisiin ohjausta ja helpotusta koulupäivän jälkeiseen kotielämään.

Uskallankin heittää yhden lisätoiveen toiveiden tynnyriini; Päättäjät! Uskaltakaa tehdä päätöksiä, joissa rahaa annetaan ruohonjuuritasolle. Sinne, missä kyettäisiin varhaisen tuen avulla helpottamaan perheiden elämää ja tukemaan lapsia ja nuoria parempaan huomiseen.

Aloittaessani blogin kirjoittamisen elettiin Suomessa koronaviruksen kanssa kohtuullisen maltillista tilannetta. Nyt tilanne on muuttunut. Perusopetus kouluissa on siirtynyt etäopetukseksi koteihin. Opettajat istuvat etäyhteyden päässä ja ohjaavat tavalla tai toisella lapsia päivästä toiseen.

Nyt vaaditaan meiltä kaikilta paljon; opettajilta, lapsilta ja vanhemmilta. Kaikki ollaan uuden ääressä. Maamme kouluhistoriassa ei ole oltu ennen etäopetustilanteessa. Me opettajat joudumme kohtuullisen lyhyessä ajassa ottamaan hallintaan aivan erilaisen tyylin opettaa ja pitää yhteyttä lapsiin ja vanhempiin. Meidän opettajien on muistettava, että kohtuus kaikessa on nyt tärkeää. Ei luoda koteihin liikaa painetta, mutta koitetaan kuitenkin saada kaikki muistamaan koulutyön tärkeys. Nyt ei lomailla, vielä on työn aika.

Suomen Vanhempainliiton johtokunnassa istuvana näen tässä myös mahdollisuuden yhteistyön kehittymiseen kodin ja koulun välillä. Niin vakava tilanne kuin maassamme nyt on, olisi kuitenkin upeaa, jos tämän avulla kodit ja koulut oppisivat myös näkemään entistä paremmin toistensa työn tukemisen tärkeyden.  

Huolehditaan lähimmäisistämme tänä erilaisena aikana. Ollaan läsnä, kuunnellaan ja välitetään toisistamme.

Pauliina Pasanen

Pohjanmaan Kokoomusnaisten piirihallituksen jäsen

IHAN(A) KAMALA PÄIHDEASIA

Täällä päihdetyön kentällä alkaa olla hätä. Päihderiippuvuuteen sairastuvien nuorten määrä kasvaa ja työikäisten alkoholikuolemat lisääntyvät. Naisten alkoholinkäyttö lisääntyy. Ja kyllä, alkoholi on Suomessa pääpäihde, vaikka huumeet, lääkeriippuvuus, pelaaminen ovat hyvää vauhtia kasvussa. Alkoholi myös tappaa edelleen eniten. Lasten ja nuorten päihde- ja mielenterveysongelmat sekä syrjäytyminen puhuttaa ja huolestuttaa.

Toimet kuitenkin puuttuvat käytännössä kokonaan, siis ne toimet, jossa panostetaan ennaltaehkäisevään työhön, tunnistamiseen ja hoitoon pääsyyn. Voin vakuuttaa, ettei oppivelvollisuuden pidentäminen ole ratkaisu ja karmeinta on kuulla, että odotetaan sotea. Ei meillä ole aikaa odottaa sotea, sillä joka hetki päihderiippuvuus ja riippuvuudet aiheuttavat tuhoa jollekin ihmiselle, hänen läheisilleen, yhteisölle ja yhteiskunnalle. Odottelu tulee kalliiksi ja aiheuttaa kärsimystä.

Olen työskennellyt päätoimisesti riippuvuutta sairastavien ja heidän läheistensä kanssa kahdeksan vuotta ja uskokaa hyvät ihmiset, että siinä ajassa päihdehoidon kentän ihanuus ja karuus on käynyt selväksi. Tänä aikana olen työssäni nähnyt perheiden tuskaa, surua, vihaa, epätoivoa. Paljon kyyneleitä ja täriseviä olkapäitä. Olen nähnyt työssäkäyvän, perheenisän tai perheenäidin kipeän ja tuskallisen epätoivon ja luovuttamisen alkoholin suhteen. Olen nähnyt äidin tai isän epätoivon lapsen luisuessa addiktion, huumeiden maailmaan. Olen kuullut kysymykset ja hämmennyksen, että miksi tätä ei enemmin minulle kerrottu, miksi ohjattiin kohtuukäyttöön, miksi sanottiin, etten voi olla alkoholisti, vaikka koin itse jo olevani. Ristiriidat ovat välillä jäätäviä. 

Olen myös nähnyt ilon, vapauden ja kiitollisuuden ihmisissä ja tiedän joka päivä itsekin kehittyväni saadessani tehdä tätä arvokasta työtä. Olen nähnyt ihmisten innostuvan toipumisesta juuri kuten itsekin innostuin mieheni kanssa 11 vuotta sitten. 

Monet olettavat päihdetyön olevan raskasta ja turhauttavaa, mutta jos näin olisi en sitä tekisi. Selkeä työote, hoitomalli ja viitekehys on kivijalka tekemiselle. Työ itsessään on siis äärimmäisen palkitsevaa, sillä toipumisprosessi kaikessa upeudessaan on kiitollinen prosessi niin potilaalle kuin meille ammattilaisille.

Raskaus ja karuus päihdetyöhön tulee yhteiskunnassamme vallitsevasta asenteesta päihderiippuvuutta kohtaan, uskomuksista ja ennakkoluuloista, siitä ettei koulutusjärjestelmämme tunnista ja kouluta päihderiippuvuuden hoitoon. Siitä, että meillä on uskomattoman myönteinen suhtautuminen alkoholinkäyttöön ja alkoholilakia buustataan vapaamaaksi. Huomioni on kiinnittänyt, että toisaalla vaaditaan pelikoneita pois kaupoista, mutta oluet ja viinit halutaan kauppaan ja vielä enemmänkin. Kaksinaismoralismia tai ainakin selkeä linja puuttuu. Ja mikä ettei noin voisi olla, mikäli ennaltaehkäisy ja hoitopolut olisivat kunnossa. Emme me mitään raittiusfanaatikkoja ole. Sentään. Useasti olen kuitenkin miettinyt, että jos päihdehoidon ja päihdehuoltolain kehittämiseen panostettaisiin yhtä paljon, kuin alkoholilain niin asiat olisivat todella hyvin.

Ongelmia tuottaa, etteivät ihmiset eivät pääse hoitoon halutessaan ja aivan liian usein oikeudet jäävät kertomatta, asiakaslähtöisyys on vain sanahelinää. Riippuvuussairautta ei tunnisteta, byrokratia pitkittää prosesseja, yhtenäistä hoitolinjaa ja hoitopolkua ei ole, laatustandardit puuttuvat. Päihdehuoltolaki on siis porsaanreikiä täynnä ja uudistusta ei saada aikaiseksi. Puhumattakaan sitten sotesta ja valinnanvapaudesta. 

Jotta tässä päästään mitenkään eteenpäin on päihdehuoltolain uudistus saatava kiireen vilkkaa eteenpäin ja minimivaatimus on, että Suomessakin siirryttäisiin tässä asiassa tälle vuosituhannelle ja alkaisimme puhua päihderiippuvuudesta ja tavoitteellisesta hoidosta sekä toipumisesta. Läheisten hoitoon ohjaus ja mahdollisuus on myös tuotava lakiin oikeutena. Kuntien järjestämisvastuu on myös nykyisen päihdehuoltolain porsaanreikä, joka pahimmillaan tulee kunnille todella kalliiksi. Huono hoito ei nimittäin kannata ja ”kunhan nyt on jotain tarjolla” on kunnilta rahan haaskausta. 

Raha ei saa lain mukaan olla esteenä hoitoon pääsylle, mutta arvatkaapa, miten usein olen kuullut, että määrärahat ovat loppu. Raha on muodostunut monelle apua tarvitsevalle esteeksi, se on addiktion aikaikkunassa jopa kuolemaksi jollekin. Tästä syystä riippuvuuksien hoito on siirrettävä terveydenhuoltoon ja riippuvuus on rinnastettava muihin sairauksiin. On epätasa-arvoista, että päihderiippuvuuden arviointi ja hoitoonohjaus on ainoana sairautena sosiaalipuolella. Eikä infarktipotilaalle sanota, että ei ole budjettia, vai mitä? Hoitaminen on aina halvempaa kuin hoitamatta jättäminen, kunhan hoito on laadukasta. Taitolaji siis tämäkin.

Äärimmäisen tärkeää on tehdä tutkimusta toimivasta ja tuloksekkaasta hoidosta. Kaikki muu sairauksien hoito perustuu tutkittuun tietoon ja ihmiselle pyritään antamaan parasta mahdollista hoitoa. Tämä ei toteudu riippuvuuksien kohdalla, sillä tavoitteita ei ole, kun laissakin vain vähennetään haittoja ja korjataan. Jotta voimme puhua siitä mikä toimii ja kehittää palveluita on Suomessakin tutkittava olemassa olevia hoitoja ja niiden tuloksia.

Sosiaali- ja terveydenhuollon ja lääkäreiden koulutus on riippuvuuksien hoidon osalta uudistettava, sillä nyt sitä ei ole. Se, että joku sanoo olevan terveydenhuollon ammattilainen ei valitettavasti tarkoita, että tietäisi mitä riippuvuus on. 

On tärkeä tunnistaa, kun alkoholi ei ole enää ylellisyyttä vaan välttämättömyys. Siitä on päihdetoipumisessa kyse. Hyvä kysymys on, onko alkoholista tullut välttämättömyys Suomessa ja kenelle? Välttämätöntä on, että muutos päihdesektorilla tapahtuu nyt, näin voidaan todistaa, etteivät skeptisimmät kentän ajatukset ole totta, että on edullisempaa antaa ihmisten kuolla kuin hoitaa. 

Meillä ei ole varaa jättää näitä asioita tekemättä. Ja päihdeasia on jokaisen suomalaisen asia.

Riitta Koivula

Pohjanmaan Kokoomusnaisten piirihallituksen jäsen

Kutsumuksesta kuoppaan: hoitajat palkkakuopassa osin vanhasta virheestä?

Viisaus väittää: mikä on takana, se on edessä. Tulevana keväänä hoitoalan ammattilaiset ovat

työsuhdeneuvotteluissa jälleen muutoksen edessä, syytä on siis katsoa taakse.

Hoitoalan onnetonta palkkarakennetta on vuosia, neuvotteluista toiseen surtu, säälitty ja vertailtu -

turhaan, isoa ratkaisua peläten. Yksi tosiasia on loistanut neuvotteluissa poissaolollaan. Hoitoalan

palkkarakennelman ytimessä oleva iso virhe on alun pitäen jäänyt mitä ilmeisimmin täysin

huomiotta ja ajan kuluessa moninkertaistunut: mittava luontoisetujärjestelmä, joka oli aikoinaan

peruspalkan olennainen osa.

Hoitava ammattikunta on kehittynyt eri tasoisiksi ja nimikkeisiksi työntekijöiksi reilun sadan vuoden

aikana. Alkuaikojen hoitajien työn lähtökohtana oli kutsumus. Yksilön päätyessä tähän

kutsumustyöhön silloinen yhteiskunta ymmärsi valinnan arvon ja loi pienen peruspalkan oheen

mittavan luontoisetujärjestelmän. Esimerkiksi virkasiskolleni Lapualla osoitettiin asunto, kulkuneuvo

ja riittävä mottimäärä halkoja lämmitykseen. Näin hänet vapautettiin taloudellisista kamppailuista

työhön paneutumiseen ja kutsumuksen toteuttamiseen. Suomalaiset tulivat rokotetuiksi, hoidetuiksi

ja opastetuiksi yhdeksi hyvinvoivimmista maailman kansoista.

Ajan mittaan kutsumukselle rakentuneen ammatin tiukat rajat alkoivat väljentyä ja hoitajille sallittiin

yksilölliset ratkaisut. He saattoivat siksi valita avioliiton, perheellistymisen ja omistusasunnot.

Samalla menetettiin luontoisedut, mikä merkitsi tosiasiallista palkan heikkenemistä. Silloiset

ammattikunnan edustajat eivät havainneet vaatia luontoisetujen muuttamista rahapalkaksi. Tämä

virhe on sittemmin ohitettu joko ymmärtämättömyydestä, silkasta hölmöydestä tai

tietämättömyydestä. Hoitoalan ammattiyhdistysten ponnisteluissa palkkauksen parantamiseksi ei

jostain syystä ole tuotu esiin tämän tekijän osuutta heikkoon palkkatasoon.

Kun nyt teen sairaanhoitajana työtä vanhenemisen moni-ilmeisen problematiikan parissa, koen

päivittäistä iloa nähdessäni työni tuloksellisuutta. Tulosten osoittamisessa ja arvioinnissa on

kuitenkin suuria puutteita, koska alalla ei ole opittu tai uskallettu todentaa niitä kovilla mittareilla.

Nuorena sairaanhoitajana pakenin hoitoalalta aivan toisenlaisiin, tulosvastuullisiin tehtäviin, sillä

turhauduin hoitoalan suureen sekavuuteen ja hoitotieteen kypsymättömyyteen sekä niihin suuriin

luuloihin ja katteettomiin ilmaisuihin, joilla kansalle uskoteltiin terveydenhuollon olevan ilmaista.

Ilmaistahan se ei ole, vaikka onkin lähes maksutonta. Se on hyvin kallista, verovaroin

kustannettua.

Taloudellisten tulosvastuiden paineissa minulle kristalloitui GMP-ajattelu (hyvät tuotantotavat), joka

kulkee täysin samassa suunnassa kuin WHO:n vuoden teema, Year of the Nurse and the Midwife

2020. Tälle osaajaporukalle kannattaa maksaa käypä hinta hyvästä työstä ja korjata

palkkausjärjestelmän rakenteelliset virheet. Tämän suomalaisen naurettavan palkkauksen

ongelman ymmärtäminen ei vaadi kummoistakaan älyllistä ponnistelua, sen sijaan kyllä

vastuullisuutta, oikeudenmukaisuutta ja päätöksenteon pelottomuutta. Lähitulevaisuudessa alalla

tapahtuva eläkkeelle siirtyminen ylittää alalle hakeutuvien määrän, mikä on yksinkertaista

matematiikkaa ja jo nyt toteutuva uhka. Palkkauksen korjaaminen on helpoimmin hoidettavissa

oleva ja arvaamattomat hyödyt esiin laukaiseva tekijä alalla, jossa on monia muitakin ongelmia.

Voi siis sanoa: pääministeri Sanna Marin ministereineen, nyt kysytään nuorten aivojen

toimintakykyä ja visionäärisyyttä. Harhanäyt eivät hoitajaa huijaa. Punahuulet ovat raju ase, kun ne

puhuvat viisautta ja todistettua tietoa. Tuoreet selvitykset ja tutkimukset ovat yhdensuuntaisia:

kansalaiset haluavat parantaa hoitajien palkkoja. Kansalaismielipide on demokratian suurin

auktoriteetti julkisissa päätöksissä. Kansakunta odottaa päättäjiksi valitsemiltaan, että suurista

sanoista päästään hyviin tekoihin -vain oikeiden päätösten kautta. Hoitoala voidaan nostaa

sairaasta palkkakuopasta terveellä tavalla arvostetuksi kutsumukseksi. Sankariteko on siis edessä:

pelätä tai päättää!

Johanna Ikola

piirihallituksen jäsen