Kysyin 5. ja 6. luokkalaisilta oppilailtani, minkä asian puolesta he
olisivat valmiita taistelemaan viimeiseen asti. Sain monenlaisia vastauksia.
Joku haluaisi taistella tasa-arvoisen maailman puolesta, toinen olisi valmis
puolustamaan varhaisempaa ajo-oikeutta, yksi totesi taistelevan sen puolesta,
ettei tarvitsisi käydä koulua. Viimeisenä yksi oppilaistani kysyi minulta;
”Minkä puolesta opettaja olisi valmis taistelemaan?” Siihen oli helppo vastata; lasten ja perheiden
hyvinvoinnin puolesta.
Olen saanut opettajana seurata useamman vuoden ajan hyvin läheltä lasten
ja kotien hyvinvointia. Tai ääritapauksissa sen hyvinvoinnin murentumista.
Murenemiselle ei ole olemassa yhtä ja ainoaa syytä. Syitä on lähes yhtä monta
kuin on kotejakin. Jo tässä vaiheessa sanon, että missään tapauksessa en ole
osoittamassa syyttävällä sormella yhtään vanhempaa enkä yhtään kotia. Jokainen
huoltaja haluaa ihan varmasti omalle lapselleen parasta. Ihan aina. Tai näin me
ammattikasvattajat ainakin haluamme uskoa. Totuus kuitenkin on, että lasten
pahoinvointi näkyy luokissa päivittäin valtavalla vauhdilla pahenevana
oireiluna.
Kun luokan reilusta 20:stä oppilaasta yli puolet voi pahoin ja oireilee
esim. väkivaltaisella käyttäytymisellä, tilanne luokissa alkaa olla kestämätön.
Koululuokissa on monenlaisia lapsia. On niitä, jotka tarvitsevat tukea
oppimiseen. On niitä jotka tarvitsevat tukea oman toiminnan ohjautumiseen. On
niitä lapsia, jotka tarvitsevat tukea aggressiivisen käyttäytymisen
hallitsemiseen ja sitten niitä lapsia, jotka kykenisivät tekemään tehtäviä
ylöspäin eriyttämällä. Jokaisesta luokassa löytyy myös niitä lapsia, jotka
kykenevät seuraamaan opettajan opetusta ihan normaaliin tahtiin. Aikamoinen
seilori opettaja saa nykyään olla. Ihaillen katson kollegoitani, jotka
päivittäin luovivat tässä aallokossa tehden työtä suurella sydämellä. Ajatellen
aina lapsen parasta. Sitä, mitä ja miten jokaisen lapsen olisi paras oppia ja
omaksua uusia asioita.
Luokissamme opiskelee tällä hetkellä paljon erilaisia oppijoita, joilla on
diagnosoituna esim. yksi tai useampi neurologinen sairaus. Nämä oppilaat
tarvitsisivat hyvin säännönmukaisia päiviä. Päiviä, joissa rutiinit toistavat
itseään. Kaikkien asioiden tulisi olla ennalta tiedossa. Kun päiviin tulee
yhtäkkisiä muutoksia, saattaa lapsen loppupäivä tai jopa loppuviikko olla aivan
sekaisin. Tällaisessa tilanteessa lapsi saattaa toimia hyvin
äkkiarvaamattomalla tavalla. On meidän aikuisten asia, niin kotona kuin
koulussa, ymmärtää ja huomata syyt lapsen käytöksen muuttumiseen. Kukaan lapsi
ei ole sisäsyntyisesti paha. Lapsi toimii kulloisenkin tunnetilan mukaan. Kun
taustalla on jonkinlainen sairaus, saattaa toiminta olla hyvinkin erilaista,
mihin normien mukaan on totuttu. Valitettavaa on, että opettajana tuntee
pienuutensa, varsinkin, niissä hankalimmissa tilanteissa. Kädet ja pää ei
vastamaan kysyntään. Olisi ihanaa, jos voisit vastata jokaiseen avunpyyntöön
välittömästi. Niin ettei tarvitsisi sanoa koskaan; ”Odota, tulen ihan pian.”
Sen pienen hetken jälkeen tilanne voi olla menetetty. Lisäkäsien ja
lisäaikuisten tarve on luokissa suuri. Tarve kasvaa jatkuvasti. Jo yhden
lisäaikuisen läsnäolo luokassa saattaisi pelastaa lapsen päivän. Ja silloin
puhutaan jo isosta asiasta.
Paljon olemme keskustelleet opettajakollegoiden kanssa, mistä lasten
paheneva oireilu ja pahoinvointi johtuu? Hyvin usein keskusteluissa
ensimmäisenä nousee esiin ruutuajan suuruus. Kuinka pelatut pelit ja leffat
tulevat lasten leikkeihin, uniin ja alitajuntaan. Kuinka esim. peleissä opitut
toimintamallit tulevat osaksi lasten päivittäisiä toimintamalleja
luokkatilanteissa ja välitunneilla. Mielestäni olisi myös hyvin tärkeä miettiä,
mistä johtuu lasten suuri ruutuaika? Kuka sen ruutuajan lapselle hyväksyy? Kuka
ruutuaikaa valvoo? Vai valvooko sitä kukaan? Tässä tilanteessa täytyy kyllä
katse kääntää vanhempaan. Vanhempi on kotona se aikuinen, joka tässäkin
tilanteessa luo lapselle rajat ja huolehtii rajojen noudattamisesta. Siitäkin
huolimatta, että pääsisi helpommalla suostumalla lapsen asettamiin ehtoihin.
Väittäisin kuitenkin, että ruutuajan suuri määrä ei ole ainoa asia, joka
johtaa lasten pahoinvointiin. Kodeissa esiintyvät erilaiset ongelmat esim.
pitkään jatkuva työttömyys saattaa vaikuttaa kodin ilmapiiriin hyvinkin
negatiivisesti. On vaarana, että päihteet tulevat isoksi osaksi perhe-elämää.
Lapsi aistii kodin tunnelman hyvin herkästi. Hän elää vanhemman tuskaa. Näkee
kuinka vanhempi kantaa taakkaa sisällään. Lapsi haluaisi auttaa, mutta ei
pysty. Kodeissa saattaa olla pitkäaikaissairautta. Lapsi tuntee vanhemman kivun
ja säryn. Niin mielen kuin ruumiin. Pienuutensa takia ei kuitenkaan pysty
auttamaan vanhempaansa. Nämä ovat vain pari esimerkkiä, mitkä saattavat ajaa
lapsen hyvinkin ahdistuneeseen tilaan. Eipä meidän aikuisten enää tällaisten
jälkeen tarvitsisi miettiä, miksi lapsella on paha olla, miksi hän ei osaa olla
paikoillaan tai miksi hän huutaa pienimmästäkin vastoinkäymisestä.
Pahimmillaan lasten ja nuorten pahoinvointi alkaa näkymään erilaisten
päihteiden käyttämisenä entistä nuorempana. Juteltuani paikallisen poliisin
kanssa nuorten päihteiden käytöstä, sain järkyttävää tietoa; Tällä hetkellä
nuoren on paljon helpompi saada katukaupasta huumeita kuin ostaa olutta
kaupasta. Miten tilanne on ajautunut tähän pisteeseen? Kun alkoholi ja huumeet
astuvat kouluikäisen lapsen ja nuoren elämään, ollaan jo erittäin
huolestuttavassa tilanteessa. Kuinka saisimme aikaisemmin kiinni esim. nämä
päihdevaarassa olevat nuoret? Mistä saisimme resursseja, mitkä voisimme
osoittaa ennaltaehkäisevään työhön, niin perheiden kuin lasten ja nuorten
keskuudessa. Mitä varhaisemmassa vaiheessa saisimme kiinni nämä mahdolliset
pudokkaat, syrjäytymisvaarassa olevat sekä, mahdollisesti, sukupolvien taakka
kantavat lapset, sitä parempi mahdollisuus heidät olisi saada suorittamaan
koulut loppuun sekä tukea heitä valoisampaan tulevaisuuteen.
Varhaista, johdonmukaista, puuttumista tarvittaisiin perheiden
tukemisessa neuvolaiän jälkeenkin. Tässä vaiheessa olisi mahdollista saada
kiinni esimerkiksi ne perheet ja lapset, jotka tarvitsisivat lisätukea
koulutuen lisäksi. Olisi mahdollisuus saada nopeammin kiinni niitä tilanteita,
joissa kotona ei ehkä kyetä tukemaan lapsen koulunkäyntiä tai tarvittaisiin
ohjausta ja helpotusta koulupäivän jälkeiseen kotielämään.
Uskallankin heittää yhden lisätoiveen toiveiden tynnyriini; Päättäjät!
Uskaltakaa tehdä päätöksiä, joissa rahaa annetaan ruohonjuuritasolle. Sinne,
missä kyettäisiin varhaisen tuen avulla helpottamaan perheiden elämää ja
tukemaan lapsia ja nuoria parempaan huomiseen.
Aloittaessani
blogin kirjoittamisen elettiin Suomessa koronaviruksen kanssa kohtuullisen
maltillista tilannetta. Nyt tilanne on muuttunut. Perusopetus kouluissa on
siirtynyt etäopetukseksi koteihin. Opettajat istuvat etäyhteyden päässä ja
ohjaavat tavalla tai toisella lapsia päivästä toiseen.
Nyt vaaditaan meiltä kaikilta paljon; opettajilta, lapsilta ja
vanhemmilta. Kaikki ollaan uuden ääressä. Maamme kouluhistoriassa ei ole oltu
ennen etäopetustilanteessa. Me opettajat joudumme kohtuullisen lyhyessä ajassa
ottamaan hallintaan aivan erilaisen tyylin opettaa ja pitää yhteyttä lapsiin ja
vanhempiin. Meidän opettajien on muistettava, että kohtuus kaikessa on nyt
tärkeää. Ei luoda koteihin liikaa painetta, mutta koitetaan kuitenkin saada
kaikki muistamaan koulutyön tärkeys. Nyt ei lomailla, vielä on työn aika.
Suomen Vanhempainliiton johtokunnassa istuvana näen tässä myös mahdollisuuden
yhteistyön kehittymiseen kodin ja koulun välillä. Niin vakava tilanne kuin
maassamme nyt on, olisi kuitenkin upeaa, jos tämän avulla kodit ja koulut
oppisivat myös näkemään entistä paremmin toistensa työn tukemisen tärkeyden.
Huolehditaan lähimmäisistämme tänä erilaisena aikana. Ollaan läsnä,
kuunnellaan ja välitetään toisistamme.
