IHAN(A) KAMALA PÄIHDEASIA

Täällä päihdetyön kentällä alkaa olla hätä. Päihderiippuvuuteen sairastuvien nuorten määrä kasvaa ja työikäisten alkoholikuolemat lisääntyvät. Naisten alkoholinkäyttö lisääntyy. Ja kyllä, alkoholi on Suomessa pääpäihde, vaikka huumeet, lääkeriippuvuus, pelaaminen ovat hyvää vauhtia kasvussa. Alkoholi myös tappaa edelleen eniten. Lasten ja nuorten päihde- ja mielenterveysongelmat sekä syrjäytyminen puhuttaa ja huolestuttaa.

Toimet kuitenkin puuttuvat käytännössä kokonaan, siis ne toimet, jossa panostetaan ennaltaehkäisevään työhön, tunnistamiseen ja hoitoon pääsyyn. Voin vakuuttaa, ettei oppivelvollisuuden pidentäminen ole ratkaisu ja karmeinta on kuulla, että odotetaan sotea. Ei meillä ole aikaa odottaa sotea, sillä joka hetki päihderiippuvuus ja riippuvuudet aiheuttavat tuhoa jollekin ihmiselle, hänen läheisilleen, yhteisölle ja yhteiskunnalle. Odottelu tulee kalliiksi ja aiheuttaa kärsimystä.

Olen työskennellyt päätoimisesti riippuvuutta sairastavien ja heidän läheistensä kanssa kahdeksan vuotta ja uskokaa hyvät ihmiset, että siinä ajassa päihdehoidon kentän ihanuus ja karuus on käynyt selväksi. Tänä aikana olen työssäni nähnyt perheiden tuskaa, surua, vihaa, epätoivoa. Paljon kyyneleitä ja täriseviä olkapäitä. Olen nähnyt työssäkäyvän, perheenisän tai perheenäidin kipeän ja tuskallisen epätoivon ja luovuttamisen alkoholin suhteen. Olen nähnyt äidin tai isän epätoivon lapsen luisuessa addiktion, huumeiden maailmaan. Olen kuullut kysymykset ja hämmennyksen, että miksi tätä ei enemmin minulle kerrottu, miksi ohjattiin kohtuukäyttöön, miksi sanottiin, etten voi olla alkoholisti, vaikka koin itse jo olevani. Ristiriidat ovat välillä jäätäviä. 

Olen myös nähnyt ilon, vapauden ja kiitollisuuden ihmisissä ja tiedän joka päivä itsekin kehittyväni saadessani tehdä tätä arvokasta työtä. Olen nähnyt ihmisten innostuvan toipumisesta juuri kuten itsekin innostuin mieheni kanssa 11 vuotta sitten. 

Monet olettavat päihdetyön olevan raskasta ja turhauttavaa, mutta jos näin olisi en sitä tekisi. Selkeä työote, hoitomalli ja viitekehys on kivijalka tekemiselle. Työ itsessään on siis äärimmäisen palkitsevaa, sillä toipumisprosessi kaikessa upeudessaan on kiitollinen prosessi niin potilaalle kuin meille ammattilaisille.

Raskaus ja karuus päihdetyöhön tulee yhteiskunnassamme vallitsevasta asenteesta päihderiippuvuutta kohtaan, uskomuksista ja ennakkoluuloista, siitä ettei koulutusjärjestelmämme tunnista ja kouluta päihderiippuvuuden hoitoon. Siitä, että meillä on uskomattoman myönteinen suhtautuminen alkoholinkäyttöön ja alkoholilakia buustataan vapaamaaksi. Huomioni on kiinnittänyt, että toisaalla vaaditaan pelikoneita pois kaupoista, mutta oluet ja viinit halutaan kauppaan ja vielä enemmänkin. Kaksinaismoralismia tai ainakin selkeä linja puuttuu. Ja mikä ettei noin voisi olla, mikäli ennaltaehkäisy ja hoitopolut olisivat kunnossa. Emme me mitään raittiusfanaatikkoja ole. Sentään. Useasti olen kuitenkin miettinyt, että jos päihdehoidon ja päihdehuoltolain kehittämiseen panostettaisiin yhtä paljon, kuin alkoholilain niin asiat olisivat todella hyvin.

Ongelmia tuottaa, etteivät ihmiset eivät pääse hoitoon halutessaan ja aivan liian usein oikeudet jäävät kertomatta, asiakaslähtöisyys on vain sanahelinää. Riippuvuussairautta ei tunnisteta, byrokratia pitkittää prosesseja, yhtenäistä hoitolinjaa ja hoitopolkua ei ole, laatustandardit puuttuvat. Päihdehuoltolaki on siis porsaanreikiä täynnä ja uudistusta ei saada aikaiseksi. Puhumattakaan sitten sotesta ja valinnanvapaudesta. 

Jotta tässä päästään mitenkään eteenpäin on päihdehuoltolain uudistus saatava kiireen vilkkaa eteenpäin ja minimivaatimus on, että Suomessakin siirryttäisiin tässä asiassa tälle vuosituhannelle ja alkaisimme puhua päihderiippuvuudesta ja tavoitteellisesta hoidosta sekä toipumisesta. Läheisten hoitoon ohjaus ja mahdollisuus on myös tuotava lakiin oikeutena. Kuntien järjestämisvastuu on myös nykyisen päihdehuoltolain porsaanreikä, joka pahimmillaan tulee kunnille todella kalliiksi. Huono hoito ei nimittäin kannata ja ”kunhan nyt on jotain tarjolla” on kunnilta rahan haaskausta. 

Raha ei saa lain mukaan olla esteenä hoitoon pääsylle, mutta arvatkaapa, miten usein olen kuullut, että määrärahat ovat loppu. Raha on muodostunut monelle apua tarvitsevalle esteeksi, se on addiktion aikaikkunassa jopa kuolemaksi jollekin. Tästä syystä riippuvuuksien hoito on siirrettävä terveydenhuoltoon ja riippuvuus on rinnastettava muihin sairauksiin. On epätasa-arvoista, että päihderiippuvuuden arviointi ja hoitoonohjaus on ainoana sairautena sosiaalipuolella. Eikä infarktipotilaalle sanota, että ei ole budjettia, vai mitä? Hoitaminen on aina halvempaa kuin hoitamatta jättäminen, kunhan hoito on laadukasta. Taitolaji siis tämäkin.

Äärimmäisen tärkeää on tehdä tutkimusta toimivasta ja tuloksekkaasta hoidosta. Kaikki muu sairauksien hoito perustuu tutkittuun tietoon ja ihmiselle pyritään antamaan parasta mahdollista hoitoa. Tämä ei toteudu riippuvuuksien kohdalla, sillä tavoitteita ei ole, kun laissakin vain vähennetään haittoja ja korjataan. Jotta voimme puhua siitä mikä toimii ja kehittää palveluita on Suomessakin tutkittava olemassa olevia hoitoja ja niiden tuloksia.

Sosiaali- ja terveydenhuollon ja lääkäreiden koulutus on riippuvuuksien hoidon osalta uudistettava, sillä nyt sitä ei ole. Se, että joku sanoo olevan terveydenhuollon ammattilainen ei valitettavasti tarkoita, että tietäisi mitä riippuvuus on. 

On tärkeä tunnistaa, kun alkoholi ei ole enää ylellisyyttä vaan välttämättömyys. Siitä on päihdetoipumisessa kyse. Hyvä kysymys on, onko alkoholista tullut välttämättömyys Suomessa ja kenelle? Välttämätöntä on, että muutos päihdesektorilla tapahtuu nyt, näin voidaan todistaa, etteivät skeptisimmät kentän ajatukset ole totta, että on edullisempaa antaa ihmisten kuolla kuin hoitaa. 

Meillä ei ole varaa jättää näitä asioita tekemättä. Ja päihdeasia on jokaisen suomalaisen asia.

Riitta Koivula

Pohjanmaan Kokoomusnaisten piirihallituksen jäsen