Täällä päihdetyön kentällä
alkaa olla hätä. Päihderiippuvuuteen sairastuvien nuorten määrä kasvaa ja
työikäisten alkoholikuolemat lisääntyvät. Naisten alkoholinkäyttö lisääntyy. Ja
kyllä, alkoholi on Suomessa pääpäihde, vaikka huumeet, lääkeriippuvuus,
pelaaminen ovat hyvää vauhtia kasvussa. Alkoholi myös tappaa edelleen eniten. Lasten
ja nuorten päihde- ja mielenterveysongelmat sekä syrjäytyminen puhuttaa ja
huolestuttaa.
Toimet kuitenkin puuttuvat
käytännössä kokonaan, siis ne toimet, jossa panostetaan ennaltaehkäisevään
työhön, tunnistamiseen ja hoitoon pääsyyn. Voin vakuuttaa, ettei
oppivelvollisuuden pidentäminen ole ratkaisu ja karmeinta on kuulla, että
odotetaan sotea. Ei meillä ole aikaa odottaa sotea, sillä joka hetki
päihderiippuvuus ja riippuvuudet aiheuttavat tuhoa jollekin ihmiselle, hänen
läheisilleen, yhteisölle ja yhteiskunnalle. Odottelu tulee kalliiksi ja
aiheuttaa kärsimystä.
Olen työskennellyt
päätoimisesti riippuvuutta sairastavien ja heidän läheistensä kanssa kahdeksan
vuotta ja uskokaa hyvät ihmiset, että siinä ajassa päihdehoidon kentän ihanuus
ja karuus on käynyt selväksi. Tänä aikana olen työssäni nähnyt perheiden
tuskaa, surua, vihaa, epätoivoa. Paljon kyyneleitä ja täriseviä olkapäitä. Olen
nähnyt työssäkäyvän, perheenisän tai perheenäidin kipeän ja tuskallisen
epätoivon ja luovuttamisen alkoholin suhteen. Olen nähnyt äidin tai isän
epätoivon lapsen luisuessa addiktion, huumeiden maailmaan. Olen kuullut
kysymykset ja hämmennyksen, että miksi tätä ei enemmin minulle kerrottu, miksi
ohjattiin kohtuukäyttöön, miksi sanottiin, etten voi olla alkoholisti, vaikka koin
itse jo olevani. Ristiriidat ovat välillä jäätäviä.
Olen myös nähnyt ilon,
vapauden ja kiitollisuuden ihmisissä ja tiedän joka päivä itsekin kehittyväni
saadessani tehdä tätä arvokasta työtä. Olen nähnyt ihmisten innostuvan
toipumisesta juuri kuten itsekin innostuin mieheni kanssa 11 vuotta
sitten.
Monet olettavat päihdetyön
olevan raskasta ja turhauttavaa, mutta jos näin olisi en sitä tekisi. Selkeä
työote, hoitomalli ja viitekehys on kivijalka tekemiselle. Työ itsessään on
siis äärimmäisen palkitsevaa, sillä toipumisprosessi kaikessa upeudessaan on
kiitollinen prosessi niin potilaalle kuin meille ammattilaisille.
Raskaus ja karuus
päihdetyöhön tulee yhteiskunnassamme vallitsevasta asenteesta
päihderiippuvuutta kohtaan, uskomuksista ja ennakkoluuloista, siitä ettei
koulutusjärjestelmämme tunnista ja kouluta päihderiippuvuuden hoitoon. Siitä,
että meillä on uskomattoman myönteinen suhtautuminen alkoholinkäyttöön ja
alkoholilakia buustataan vapaamaaksi. Huomioni on kiinnittänyt, että toisaalla
vaaditaan pelikoneita pois kaupoista, mutta oluet ja viinit halutaan kauppaan
ja vielä enemmänkin. Kaksinaismoralismia tai ainakin selkeä linja puuttuu. Ja
mikä ettei noin voisi olla, mikäli ennaltaehkäisy ja hoitopolut olisivat
kunnossa. Emme me mitään raittiusfanaatikkoja ole. Sentään. Useasti olen
kuitenkin miettinyt, että jos päihdehoidon ja päihdehuoltolain kehittämiseen
panostettaisiin yhtä paljon, kuin alkoholilain niin asiat olisivat todella
hyvin.
Ongelmia tuottaa, etteivät
ihmiset eivät pääse hoitoon halutessaan ja aivan liian usein oikeudet jäävät
kertomatta, asiakaslähtöisyys on vain sanahelinää. Riippuvuussairautta ei
tunnisteta, byrokratia pitkittää prosesseja, yhtenäistä hoitolinjaa ja
hoitopolkua ei ole, laatustandardit puuttuvat. Päihdehuoltolaki on siis
porsaanreikiä täynnä ja uudistusta ei saada aikaiseksi. Puhumattakaan sitten
sotesta ja valinnanvapaudesta.
Jotta tässä päästään
mitenkään eteenpäin on päihdehuoltolain uudistus saatava kiireen vilkkaa
eteenpäin ja minimivaatimus on, että Suomessakin siirryttäisiin tässä asiassa
tälle vuosituhannelle ja alkaisimme puhua päihderiippuvuudesta ja
tavoitteellisesta hoidosta sekä toipumisesta. Läheisten hoitoon ohjaus ja
mahdollisuus on myös tuotava lakiin oikeutena. Kuntien järjestämisvastuu on
myös nykyisen päihdehuoltolain porsaanreikä, joka pahimmillaan tulee kunnille
todella kalliiksi. Huono hoito ei nimittäin kannata ja ”kunhan nyt on jotain
tarjolla” on kunnilta rahan haaskausta.
Raha ei saa lain mukaan olla
esteenä hoitoon pääsylle, mutta arvatkaapa, miten usein olen kuullut, että
määrärahat ovat loppu. Raha on muodostunut monelle apua tarvitsevalle esteeksi,
se on addiktion aikaikkunassa jopa kuolemaksi jollekin. Tästä syystä
riippuvuuksien hoito on siirrettävä terveydenhuoltoon ja riippuvuus on rinnastettava
muihin sairauksiin. On epätasa-arvoista, että päihderiippuvuuden arviointi ja
hoitoonohjaus on ainoana sairautena sosiaalipuolella. Eikä infarktipotilaalle
sanota, että ei ole budjettia, vai mitä? Hoitaminen on aina halvempaa kuin
hoitamatta jättäminen, kunhan hoito on laadukasta. Taitolaji siis tämäkin.
Äärimmäisen tärkeää on tehdä
tutkimusta toimivasta ja tuloksekkaasta hoidosta. Kaikki muu sairauksien hoito
perustuu tutkittuun tietoon ja ihmiselle pyritään antamaan parasta mahdollista
hoitoa. Tämä ei toteudu riippuvuuksien kohdalla, sillä tavoitteita ei ole, kun
laissakin vain vähennetään haittoja ja korjataan. Jotta voimme puhua siitä mikä
toimii ja kehittää palveluita on Suomessakin tutkittava olemassa olevia hoitoja
ja niiden tuloksia.
Sosiaali- ja terveydenhuollon
ja lääkäreiden koulutus on riippuvuuksien hoidon osalta uudistettava, sillä nyt
sitä ei ole. Se, että joku sanoo olevan terveydenhuollon ammattilainen ei
valitettavasti tarkoita, että tietäisi mitä riippuvuus on.
On tärkeä tunnistaa, kun
alkoholi ei ole enää ylellisyyttä vaan välttämättömyys. Siitä on
päihdetoipumisessa kyse. Hyvä kysymys on, onko alkoholista tullut
välttämättömyys Suomessa ja kenelle? Välttämätöntä on, että muutos
päihdesektorilla tapahtuu nyt, näin voidaan todistaa, etteivät skeptisimmät
kentän ajatukset ole totta, että on edullisempaa antaa ihmisten kuolla kuin
hoitaa.
Meillä ei ole varaa jättää
näitä asioita tekemättä. Ja päihdeasia on jokaisen suomalaisen asia.
Riitta Koivula
Pohjanmaan Kokoomusnaisten piirihallituksen jäsen